”En halua enää ikinä tuollaiseen tilanteeseen! Mitä se
muille kuuluu paljonko olen myynyt?!” Tiimini huippumyyjä suolsi tulemaan
tekstiä. Henkilö, jonka olin tottunut tuntemaan rauhallisena ja tasaisena viilipyttynä,
repi totaalisesti pelihousunsa.
Olimme olleet hetkeä aiemmin tiimin palaverissa, jossa
kävimme läpi viikon myyntituloksia. Halusin antaa julkisesti palautetta ja
kiitokset alaiselleni. Ajattelin, että voisimme myös keskustella porukalla,
voisiko hänen hyviä käytäntöjään jakaa muillekin. Hän oli suoriutunut viikko
toisensa jälkeen erinomaisesti, mutta ei ollut tuonut sitä millään tavoin
julki.
Ja nyt häntä ahdisti suunnattomasti, kun olin vetänyt hänet äkkiarvaamatta
keskustelun ja tuon palaverin keskipisteeksi.
Oletin liikaa, ja myönnän, että ei ollut ainoa kerta. Kerran
ajoin erään työntekijän stressin partaalle (onneksi huomasin sen ajoissa).
Uutena esimiehenä ihmettelin organisaation toimintatapaa, jossa yhden
työntekijän jokainen talouteen liittyvä päätös ja toimenpide oli hyväksytettävä
minulla. Luotin häneen täysin. Hän oli pitkänlinjan ammattilainen. Halusin
osoittaa hänelle, että arvostan hänen työtään ja kerroin, että jatkossa hän
voisi tehdä päätökset itsenäisesti. Muutenkin se oli mielestäni järkevää. Tämä
vapauden lisääminen vei kuitenkin hänen yöunensa. Hän pähkäili firman
rahavarojen riittävyyttä ja taseaktivointeja keskellä yötä. Hän ei ollut
kaivannut vapautta ja vastuuta yhtään enempää, toisin kuin kuvittelin.
Jokin aika sitten tarjosin toiselle alaiselleni ylennystä.
Hän oli huipputyyppi ja olin pitkään murehtinut sitä, että meillä ei ollut tarjota
hänelle etenemismahdollisuuksia. Nyt olimme kuitenkin päätyneet yhdistämään yhteistyökumppanimme
kanssa joitakin toimintoja ja kaavailimme tätä työntekijää uuden yksikön vetäjäksi.
Hykertelin mielessäni koko valmisteluvaiheen ajan. Kuvittelin useita kertoja
mielessäni tilanteen, jossa kertoisimme hänelle, että haluamme hänet tähän merkittävään
tehtävään. Näin silmissäni miten otettu ja innoissaan hän tulisi olemaan (vähän
kuin Pomo piilossa –sarjan loppuhuipennuksissa). Tilanne oli kuitenkin kaikkea
muuta. ”Enpä tiedä. Saanko miettiä? Pitää jutella vaimonkin kanssa…” (Onneksi
hän muuten lopulta tarttui haasteeseen!)
Me oletamme liikaa. Oletamme, että toinen motivoituu
samoista asioista, joista itse innostumme tai että koko porukkaa voisi
motivoida sillä samalla tavalla, josta lukemassamme johtamisoppaassa kerrottiin.
Olettaminen on yksi pahimpia johtamisen ja myös muiden ihmissuhteiden teilaajia
(kysykää vaikka mieheltäni). Luulemme tietävämme mitä toinen haluaa, tarvitsee
tai mitä hän ajattelee.
Esimiehet tuntevat yleensä motivaatioteoriat, johtamisen
peruslainalaisuudet ja Maslow’n tarvehierarkiat. Käytäntö on kuitenkin eri
juttu – se on oikeasti yksinkertaisempaa.
Naistenlehtien kasvatuspsykologit ovat viime aikoina
korostaneet sitä, miten samankin perheen lapsia on syytä kasvattaa eri tavoin.
Jokaisen persoonallisuus ja temperamentti tulee huomioida erikseen. Samaa voi
soveltaa myös johtamiseen. Tämän ei tarvitse poistaa sitä, että kaikkia ei
kohdeltaisi siitä huolimatta tasapuolisesti.
Kyse ei ole rakettitieteestä ja hienoista teorioista. Kyse
on siitä, että istutaan hetkeksi alas ja kuunnellaan. Mikä sinua tässä työssä
innostaa? Entä mikä ei? Mikä olisi sinun unelmasi ja mitä minulta odotat?
Tutustumisen voi aloittaa jo tänään. Tähän et tarvitse teorioita etkä
huippututkintoa.
"Me oletamme liikaa...", tosi pysäyttävä kappale ja niin totta. Toiset tyytyvät nykytilaan, kun taas toisilla on jatkuva tarve kehittää ja kyseenalaistaa. Kun itse kuuluu tuohon jälkimmäiseen porukkaan, niin on välillä vaikea muistaa toisen vaihtoehdon olemassaolakaan. Pitäisi, eikä saisi olettaa.
VastaaPoistaKuulostaa tutulta! Lisänä usein vielä vauhtisokeus. Kaiken uudistaminen ja kehittäminen innostaa niin vietävästi, ettei tajua että muut eivät aina pysy mukana. Uskon kuitenkin, että kehittyminen on mahdollista jos "ongelmansa" tunnistaa. Ja onneksi kehittäminen on aina positiivista!
VastaaPoista