Mikä riittää?

Aikani ei riitä mihinkään! En osaa asioita riittävän hyvin! En aina jaksa olla positiivinen, ja energiaakaan ei ole aina riittävästi edes niihin mukaviin asioihin. Olen huomannut viime viikkoina sättiväni itseäni jatkuvasti siitä, että asioita ei tule tehtyä niin nopeasti ja hyvin kuin pitäisi. Siitä, että työt eivät tule valmiiksi, en ole riittävästi muiden tukena ja apuna ja kotonakin kaikki on ihan rempallaan. Mikä oikeasti riittää?


Eräs ilta kotiin tullessani istahdin keittiön pöydän ääreen analysoimaan minua ympäröivää kaaosta. Se ei ollut syntynyt minun töissä ollessani, ja taisin olla itse pääsyyllinen siihen sekamelskaan ja keskeneräisyyteen ympärilläni. Lasten piirustukset, hedelmät, rikki menneet askartelut, jotka olin luvannut korjata, rasvapurkit, pyhäinpäivänä viemättä jääneet hautakynttilät ja lukemattomat lehdet suloisesti sekaisin muistuttivat minua siitä, mikä kaikki oli jäänyt kesken. Itsesäälin ja sättimisen keskellä ymmärsin, että kyse on omista odotuksistani ja omasta rimastani, jonka tässä elämäntilanteessa olin asettanut liian korkealle. Juttelin asiasta työkavereideni kanssa ja näytinpä todistusaineistoakin kuvan muodossa. Kuulemma näytti siltä, että meillä on elämää! Ja sitähän meillä todella on.


Sama pätee ainakin omalla kohdallani myös työelämään. On vain opittava ja hyväksyttävä, että tietyt asiat eivät tule koskaan valmiiksi. Meidän perheessä pyykinpesu on jatkuvaa, ja on ihan turha odottaa, että näkisin joskus pyykkikorin pohjan. Samoin töissä on vain hyväksyttävä, että sähköposteja ei saa koskaan kokonaan tyhjättyä. Tuskin kukaan voi todeta työpaikan ovea sulkiessaan, että tulipa kaikki työt tehtyä ja asiat valmiiksi!


Uuden oppimista, tavoitteita, muutoksia ja vauhtia meillä on varmasti kaikilla töissämme. Kukaan ei kuitenkaan odota meiltä yli-ihmisinä oloa. Välillä on tiukempaa ja välillä taas seesteisempää. Tärkeää on, että tekee parhaansa ja riittää itselleen.


Elämässä sattuu ja tapahtuu. Onneksi rima on siirrettävissä. Jos elämä kaataa kerralla täyslaidallisen, on itsensä armahtamiselle todella tarvetta! Pitää muistaa, että nurkkia voi puunata sitten, kun voimia siihen taas on. Villasukat tai lenkkarit jalkaan taitaa olla helpoin tapa antaa armoa itselleen.

Esimiehenä toivon, että voisin välittää vaatimusteni ja odotusteni keskellä myös sitä viestiä, että sinä riität. Sinä osaat. Sinä opit. Sinä teet riittävästi. Jokainen askel olemme lähempänä yhteistä tavoitetta - vaikka matka olisi vielä pahastikin kesken.

Introvertit ja ekstrovertit johtajina

Tänään julkaistiin Ylen artikkeli introverteista ja ekstroverteista johtajista. Löydät jutun täältä: Ylen uutinen


Juttu on aiheuttanut kovasti keskustelua, mikä onkin hyvä!


Moni on halunnut muistuttaa, että introverttius ei ole millään tavoin kytköksissä huonoihin sosiaalisiin taitoihin. Introvertti voi olla aivan yhtä kyvykäs sosiaalisesti (tai kyvykkäämpi) kuin ekstrovertti. Isoin ero on kuitenkin siinä, että introvertti lataa akkunsa yksinäisyydessä ja ekstrovertti porukan keskellä.


Olen saanut monia henkilökohtaisia viestejä ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä, kiitos kaikista niistä! Introvertit johtajat ovat tunnistaneet jutusta itsensä ja fiiliksensä. Vertaistuesta on aina apua. :)
Itse olen iloinen siitä, että työnantajani arvostaa erilaisia johtajia, persoonia ja johtamistyylejä ja kukin saa tehdä työtä omalla persoonallaan ja vahvuuksillaan.


Tsemppiä esimiestyöhösi - olet sitten introvertti tai ekstrovertti. Jutunkin mukaan: tärkeintä on tuntea itsensä.

1000 nuorta johtajaa

Sain osallistua tänä syksynä Kauppakamarin ja Nuorkauppakamarin järjestämään Tuhat nuorta johtajaa -kampanjaan (lisätietoa löydät täältä). Seinäjoen Ammattikorkeakoulun tradenomiopiskelija oli seuraamassa työpäivääni Seinäjoen Terveystalolla.


Tarkoituksenani oli pitää työpäivä mahdollisimman normaalina, jolloin opiskelija pääsisi tutustumaan ihan oikeaan johtajan työhön. Aluksi varasimme hieman aikaa tutustumiselle ja opiskelijan toiveiden läpikäynnille, ja tämän jälkeen alkoi normaali palaverirumba.


Itselleni päivästä jäi erityisesti kaksi asiaa mieleen:


Päivän päätteeksi opiskelija kertoi yllättyneensä siitä, miten paljon teimme asioita yhdessä muiden työntekijöiden kanssa. Hän oli olettanut, että tekisin huomattavasti enemmän asioita yksin. Päivä kului muiden kanssa asioita pohtiessa, välillä kasvotusten ja välillä Lync-palavereissa.


Havainto oli mielenkiintoinen. Itsekin havahduin siihen, että asia ei ole ollut aina näin. On ollut aikoja, jolloin olen pakertanut enemmän yksin, ja yrittäessäni kuroa tekemättömiä töitä kiinni iltaisin ja varhain aamulla, olen sortunut sähköpostipommitteluun saadakseni asioita edes hiukkasen eteenpäin. Tämä on kuitenkin johtanut sähköpostisinkoiluun talon sisällä. Tänä syksynä olen huomannut, miten paljon laadukkaampaa ja tehokkaampaa onkaan istua yhdessä edes pieneksi hetkeksi alas, ja käydä keskeneräiset yhteiset asiat kasvotusten läpi.


[Olimme muuten perheen kanssa lomamatkalla tämän 1000 nuorta johtajaa -päivän jälkeen. Lomalla ihmettelin, miksi sähköpostia tulee niin paljon normaalia viikkoa vähemmän. Lopulta ymmärsin (pitkän pohdinnan jälkeen), että saan katsoa peiliin. Tällä viikolla en vain ollut itse tuota sinkoilua käynnistämässä. (Jos lähetät aamulla kun heräät ensi töiksesi suman sähköpostia, voit nimittäin olla varma, että meidän talossa olet saanut niihin vastaukset siihen mennessä, kun olet ehtinyt työpaikalle.)]

Toinen erityisen ilahduttava asia oli keskustelu opiskelijan kanssa siitä, millainen johtajan persoonallisuuden tulisi olla. Uskokaa tai älkää, keskustelu ei lähtenyt edes minusta liikkeelle, joten olin aika innoissani. Kysyin häneltä, haluaisiko hän johtajaksi jossakin vaiheessa. Hän kommentoi, että ei vielä osaa sanoa, mutta hän myös kertoi pohtineensa paljon sitä, voiko hänenkaltaisensa vähemmän ulospäinsuuntautunut ihminen pärjätä johtajana tai toisaalta tullaanko hänenlaiselleen ikinä tarjoamaan johtajan tehtäviä.


Kysyin hänen pohdintansa jälkeen, "mitä sanot, olenko minä ulospäinsuuntautunut"? Hän pohti hetken ja kommentoi, että "no et kyllä ainakaan kovin paljon". Tämän jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun aiheesta. Tärkein viestini oli ehdottomasti se, että kaikilla on vahvuutensa. Myös introverteilla johtajina. On totta, että itsellänikin on haastetta ja paljon kehityttävää. Voisin olla spontaanimpi ja monella tapaa sosiaalisempi. Voisin olla karismaattisempi ja viihtyä pidempiä aikoja isossa ryhmässä. Voisin saada enemmän ideoita aikaan ryhmässä, enkä vain aina omassa yksinäisyydessäni vasta palavereiden jälkeen. Kyllä, se helpottaisi arkeani kovasti. Näitä piirteitä kuitenkin kehitän itsessäni edelleen - sillä eivät ne luonnostaan tule - ja teen sen mielelläni. Yhtään vähempiarvoisia eivät kuitenkaan ole herkkyys, tilannetaju, hyvät kuuntelutaidot tai syvällisemmät keskustelut ja pohdiskelut. Niilläkin on paikkansa, myös johtajan työssä. Pyysin siis tätä tulevaa johtajaa kääntämään olettamansa heikkoudet vahvuuksikseen.


Jos sinulla joskus on mahdollisuus osallistua 1000 nuorta johtajaa -kampanjaan opiskelijana tai johtajana, kannustan siihen ehdottomasti. Päivä oli antoisa!

Ah mikä auditointi!

Perheeseemme iski syysflunssa. Ajatus nukkua edes kunnon yöunet ennen tämän päiväistä auditointia jäi vain haaveeksi. Päivästä selvittiin kuitenkin niin hyvin, että pikkuflunssa ei tunnu enää missään. Kirjoittelenkin nyt endorfiini-burana -pöllyissä.


Meillä suoritettiin sertifiointiauditointi (ISO 9001: 2015). Osallistuin ensimmäistä kertaa ulkoiseen auditointiin, enkä takuulla ollut se, jota päivä olisi vähiten jännittänyt. Tsemppihokemamme viime viikkoina on ollut: "teemme parhaamme, ja katsotaan mihin se riittää." Olemme toistelleet tätä toisillemme (ja jokainen on tainnut samaan aikaan itsekseen miettiä, mitä kaikkea sittenkin voisi vielä fiksata entistä parempaan kuntoon). Laatutyötä ei tehdä auditointeja varten, mutta kyllähän sen tietää, että jokainen kunnianhimoinen ja yhtään täyspäinen pohjalainen haluaa, että oma tontti on kunnossa, kun sitä tullaan tarkastamaan.


Päivä oli positiivinen yllätys. En puhu lopputuloksesta - vaikka sekin oli (tietenkin) erinomainen - vaan käsittelyn positiivisesta ja rakentavasta otteesta ja siitä, että auditoija keskittyi myös positiivisen tunnustuksen antamiseen. Itselleni oli antoisaa havainnoida eri ammattiryhmien auditointeja. On mieletön tunne kuunnella sivusta, kun työntekijät kertovat työstään ja toimintatavoistaan, ja miten siitä paistoi läpi halu tehdä laadukasta asiakaslähtöistä työtä ja kehittyä sekä ylpeys omista tehtävistä ja osaamisesta.


Seuraavaksi on luvassa aikamoista itsekehua (johtuu edelleen pöllyistä) - joten niin halutessasi voit sivuuttaa seuraavat kappaleet ja siirtyä suoraan viimeiseen.


Olimme johtamisen auditointiosiossa mukana koko esimiesporukka. Meille se oli itsestään selvää, emme nähneet siinä mitään kummallista. Auditoija totesi jälkikäteen, että tämä harvinainen ratkaisu osoitti paljon: kaikki kantavat vastuuta ja esimiestyö ja johtaminen ovat yhteistä tekemistä. Ja taas havahduin: sellainenhan toimiva työyhteisö on, että voimme tukeutua toinen toisiimme, meillä on yhteinen, selkeä päämäärä ja kukin hoitaa siitä oman palasensa. Sen mitä osaa parhaiten.



Eikä johtajan ole tarkoitus osata jokaista organisaationsa prosessia ja sen vaihetta. (Tuskin tekään toivoisitte, että minä olisin organisaatiomme paras labranäytteiden ottaja, välinehuoltaja, anestesiahoitaja, leikkaava lääkäri... saati kaikkia näistä!) Käsitellessämme organisaatiomme riskejä, olin omalla vahvuusalueellani kommentoidessani yksikkömme strategisia, henkilöstö- ja talousriskejä, kun taas muut esimiehet olivat parhaita omien osaamisalueidensa prosessiriskien tunnistajia. Tätähän se on: kukin tietää paikkansa ja vahvuutensa. (Turha mennä sorkkimaan toisen tontille. Ja varsinkin turha kuvitella itsestänsä liikoja!)


Toinen itseäni ilahduttanut asia oli kiitos siitä, miten yhteinen strategiamme on jalkautettu yksikköömme, tiimeihimme ja jokaisen työntekijän arkeen. Strategiamme painopisteitä, visiotamme ja arvojamme pidetään arjessa esillä, ja ne ohjaavat oikeasti toimintaamme ja valintojamme. Tästäkin olen kyllä aika ylpeä.


Se, että työyhteisö koostuu mahtavista ja erilaisista persoonista: kehittäjätyypeistä, rakentavista kyseenalaistajista, innostujista ja innostajista, eteenpäin menijöistä, positiivisista ja sitoutuneista tekijöistä, ei ole itsestäänselvyys. Ei myöskään se, että yhteistyö toimii niin hienosti siitä huolimatta, että kahden organisaation yhdistämisestä on vasta vuosi. En ole tätä itsestäänselvyytenä pitänytkään, mutta oli valtavan hienoa kuulla ulkopuoliselta arvioitsijalta se, miten työyhteisön asenne, henki ja yhteinen tavoite välittyvät myös ulkopuoliselle.


Ja kun olin lähdössä työpaikalta kotiin, ja työntekijä kertoi spontaanisti ovensuussa, miten on ollut niin ihanaa palata lomalta töihin, ihanien työtehtävien ja työkavereiden pariin! Ihan parasta palautetta! Mitä muuta esimies voisi muka pyytää? Ei mitään.

Täällä taas!

Vuosi on vierähtänyt viimeisimmästä kirjoituksestani. Aika on kulunut hurjan nopeasti, ja minulla on paljon juttuja kerrottavanani.

Vuosi on ollut täysi. Samaan aikaan raskas ja kevyt. Tärkeä monella tapaa. Käänteentekevä.

Tänään halusin taas kirjoittaa. En siksi, että olisin siinä niin hyvä. En siksi, että luulisin, että minulla olisi jotakin erityistä annettavaa, vaan siksi, että minä haluan. On ihanaa haluta, ja on ihanaa tehdä mitä haluaa. Tiedätkö... olisi tylsää kirjoittaa siksi, että minulta odotettaisiin jotakin. Siksi lupaan senkin, että kirjoitan tästä lähtien vain silloin, kun siltä todella tuntuu ja siihen on aikaa. Jatkossa tiedätte, että silloin kun minusta ei kuulu, täällä päässä menee taas hiukkasen liian lujaa. Ja sekin on sallittua!

Isälläni on tapana keskustelussa kuin keskustelussa kaivaa paperia ja kynä esiin ja piirtää selostamansa asia ruutuvihkoon. En ole ikinä tajunnut tuota - hänen piirroksensa harvoin avaavat asiaa minulle yhtään sen enempää. (Oikeastaan päin vastoin!) On sitten kyseessä ilmastointikoneen tekniikka, auton jarrupalat tai lyhin reitti pisteestä a pisteeseen b (mikä muuten on hänen pakkomielteensä!), ruutupaperi on täynnä samanlaisia kuulakärkikynän vetoja, silkkaa sekamelskaa. Se on hänen tapansa hahmottaa.

Noloa myöntää, harrastan itsekin vähän samaa. Minun on piirrettävä ja kirjoitettava, jos aion saada ajatuksistani kunnon kiksit. Syy-seuraussuhteet, organisaatiokaaviot, prosessikaaviot... näitä riittää. Missään ei ole muuten mitään järkeä. Ne ovat vain irrallisia sinkoilevia ajatuksia, joista on turha yrittää kiinni. Voi sitä voittajan tunnetta, kun kaikki on paperilla ja löydän ajatusteni väliset kytkökset. Silloin saatan todeta itselleni: olitpa sinä fiksu!

Takanani on reilu vuosi uudessa työssä, mutta olen edelleen kuin Liisa ihmemaassa. Kohtaan kaikkea uutta ja jännää päivittäin. En kuitenkaan koe valtavaa riittämättömyyden tunnetta, vaikka kaikkea en osaakaan ja ymmärräkään. (Mitenkähän monta uutta termiäkin olen vuoden aikana oppinut? Ensimmäisiä olivat muistaakseni pritsi, nasofiberoskooppi ja endoskopia. Viimeisin oli tällä viikolla: bronkodilataatio! Ei kuulkaa ihan peruskauraa kauppatieteilijälle!) Työyhteisön salliva ja kannustava ilmapiiri ovat isoja iloja myös esimiehelle.

Tämän vuoden aikana työni helmiä ovat olleet päivät, jotka olen saanut viettää organisaationi eri tiimeissä. Näistä undercover-hommista on sen verran paljon kerrottavaa, että jätän sen ensi kertaan.

Undercover-hommia sairaanhoitajatiimissä.

Tajunnanvirtaa asenteesta ja lopussa muutama fiksu ajatus

Omassa organisaatiossani eletään suurten muutosten keskellä. Alkukesästä pahimmat kilpailijat löivät hynttyynsä yhteen, ja yhteiseloa on harjoiteltu nyt reilut kolme kuukautta. Toisen yrityksen väki koki muuton uusiin tiloihin, ja toisen yrityksen henkilöstö on päässyt opettelemaan joukon uusia toimintatapoja, prosesseja ja palveluita. Ja kaikki ovat saaneet uusia työkavereita. Itse tartuin ruoriin vain kuukausi ennen virallista integraatiota. 

Jotakin samansuuntaista aiemminkin kokeneena varauduin pahimpaan. Ajattelin tietäväni, mihin ryhdyn ja päätin siitä huolimatta ottaa riskin. Helpolla en pääsisi. 

Olen yllättynyt ja varovaisen hyvilläni. Ensimmäiset viikot odotin jännityksellä sitä, milloin homma leviää käsiin, mutta sitä ei ole tapahtunut. Totta kai on jouduttu ottamaan välillä yhteen siitä, kumman tapa on parempi ja kaipailtu entiseen. On tuskailtu uusien järjestelmien kanssa ja sen kanssa, että kaikki ei vielä toimi. Suuret muutokset, kiire ja uuden opettelu vaativat kaikilta veronsa. Ja silti: porukka on ihan täysillä mukana.  

Mistä se sitten johtuu?  

Vaikka monia asioita olisi voitu tehdä paremminkin, integraatio oli hyvin suunniteltu ja läpiviety. Integraation vetämiseen oli resursoitu henkilöstöä oman organisaation ulkopuolelta. Tätäkin tuhannesti merkittävämpi syy on ollut henkilöstön asenne. En tiedä, miten molemmista yrityksistä tulee tuollainen määrä ihmisiä, jotka ovat positiivisia, innokkaita, eteenpäin meneviä ja hauskoja. Ihmisiä, jotka voivat valittaakin, mutta jotka kertovat heti seuraavassa lauseessaan ideansa siitä, miten asioita voitaisiin kehittää. Ihmiset ottavat vastuuta omasta työstään, hyvinvoinnistaan ja myös työyhteisön hyvinvoinnista. 

Rehellisyyden nimissä olen valmistautunut tulevaan kriisiin edelleen. (Pessimisti ei pety.) Aikaa on kulunut vasta vähän. Yhteisen organisaatiokulttuurin luominen ottaa aikansa ja todennäköisesti vanhaan haikaillaan aina silloin tällöin vielä vuosien ajan. Mutta se kaikki on ok. Pikkukriisitkin ovat ihan paikallaan, jos asenne säilyy tällä tasolla.  

Itse olen siitä onnekas, että astuin kuvioon mukaan vasta aivan integraation kynnyksellä. Tästä syystä minulla on hyvin hatara kuva siitä, kuka mistäkin firmasta on alkujaan lähtöisin. Minulle kaikki ovat yhden ja saman organisaation henkilöstöä eikä itselläni ole muistoja entisestä. 

Tammikuisessa kirjoituksessani annoin itselleni uuden vuoden lupauksia. Nyt kahdeksan kuukauden jälkeen luen tekstiä tyytyväisenä tähänastiseen. Olen oikeastaan törkeän tyytyväinen. Olen myös todistanut viime aikoina sitä, miten introversion taso voi tosiaankin olla osin riippuvainen tilanteesta ja ympäristöstä. Enää en ihmettele joidenkin (ekstravertteina pitämieni ihmisten) kommentteja siitä, miten saavat ihmisistä energiaa. Nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Se on myös introverteille mahdollista, jos vain ovat oikeat ihmiset ympärillä. 

Hankin pari uutta suosikkikirjailijani Paulo Coelhon kirjaa jokin aika sitten: Uskottomuus ja Maktub. Ensin mainittu oli ihan kökkö (en suosittele). Maktub oli ajatuksia herättävä (suosittelen). Tässä loppuun ote kirjasta, joka kuvaa tätä elämäni hetkeä hyvin:

Oppimestari sanoo: Jos kuljet unelmiesi tietä, pysy sillä horjumatta. Älä jätä takaporttia selittelemällä, että ”tämä ei vielä ole oikein sitä mitä halusin”. Noihin sanoihin kätkeytyy tappion siemen.

Ota tie omaksesi. Siitäkin huolimatta, että kuljet horjuvin askelin ja että tiedät voivasi suoriutua nykyistä paremmin. Jos hyväksyt sen mihin pystyt tänään, voit aivan varmasti tehdä kaiken huomenna taitavammin. Mutta jos kiellät omat rajoituksesi, et pääse niistä eroon koskaan. 

Kulje tietäsi rohkeasti äläkä pelkää toisten arvostelua. Äläkä varsinkaan arvostele itse itseäsi niin että lamaannut. 

Jumala on kanssasi unettomina öinä ja pyyhkii pettelemäsi kyyneleet rakkaudellaan. Jumala on rohkeiden Jumala.  

Asennetta ja rohkeutta loppuvuoteen – sinulle ja minulle.

Urapolkuja ja tärkeitä tukijoita

Elämää ja uraa on helppo suunnitella. Toteuttaminen ei ole yhtä yksinkertaista. Eteenpäin meneminen vaatii suunnitelmallisuutta, mutta myös kärsivällisyyttä, opiskelemista, pettymistä, kokeilemista, heittäytymistä -  ja usein myös apua toisilta ihmisiltä.
 

Polku muodostuu vasta sitten, kun se on kuljettu. Voimme arvioida matkaamme vasta jälkikäteen. Ymmärrämme usein vasta myöhemmin, miksi jouduimme kulkemaan välillä hankalissa maastoissa tai etenemään hitaasti tai pitkien kiertoteiden kautta sinne, minne olimme menossa. Jälkikäteen osaamme yleensä arvostaa reittiämme, vaikka emme olisi sitä itse suunnitelleekaan ja vaikka matkanteon aikana saattoi tuntua, ettei missään ole mitään logiikkaa.   
 

 

Tarvitsemme reitillämme yleensä muitakin ihmisiä kuin omia perheenjäseniämme ja ystäviämme. Omalla kohdallani ne henkilöt, jotka ovat olleet elämässäni ja urapolullani ratkaisevia, on helppo luetella. Listalleni pääsevät esimerkiksi tsemppaava opettaja peruskoulusta, professori yliopistosta, varusmiestoimikunnan ohjaaja, ensimmäisestä työpaikastani useampikin henkilö, tohtori toiselta toimialalta, jonka koin ottaneeni minut siipiensä suojaan, entinen esimies… Yhteistä heille kaikille on se, että olen kokenut, että he uskoivat minuun ja halusivat vilpittömästi minulle hyvää. He olivat valmiita tekemään asioita minun vuokseni, ihan vapaaehtoisesti ja pyytämättä.  
 

Kaikki nuo henkilöt eivät varmasti tiedä, miten tärkeitä he minulle ovat ja miten paljon he ovat minua auttaneet.
 

Viime aikoina olen havahtunut siihen, että asiat alkavat kääntyä ”päälaelleen”. Nyt voisi olla minun aikani tsempata muita. Olen bongannut jo neljä tulevaisuudentoivoa tuttavapiiristäni, joita toivon voivani jollakin tavoin auttaa eteenpäin. Tyyppejä, joihin uskon ja joilla on oikeanlainen asenne elämässään ja tekemisessään. Toivon, että pystyn edes pieneltä osin auttamaan heitä eteenpäin
 

Mieti sinäkin seuraavia:
 

1.    Millainen oma elämänreittisi on ollut ja millaisia kiertoteitä ja toisaalta oikopolkuja olet kulkenut?

2.    Tunnistatko reitiltä ihmisiä, jotka ovat tukeneet sinua matkallasi ja joiden tukemana olet siellä, missä nyt olet?

3.    Kerro heille, mitä he sinulle merkitsevät.

4.    Pohdi, miten itse voisit tukea nuorempia tai uransa alkuvaiheessa tai ehkä risteyskohdassa olevia. Se voi olla keskustelukumppanuutta, ideoiden vaihtelua, ovien avaamista, oikeisiin ihmisiin tutustuttamista jne.

5.    Anna hyvän kiertää.