Kotimaa-lehden viime numerossa (27.8.2015) oli artikkeli
”papeista barrikadeilla”. Kyltit huusivat: ”Leikataan ahneudesta, ei köyhiltä!”
Mutta mitä leikataan?
Tilanteesta muistuu mieleeni parin vuoden takainen projekti,
jota olin vetämässä. Organisaation taloudellinen tilanne oli heikentynyt
radikaalisti viimeisen vuoden aikana, ja laskelmien mukaan se olisi
todellisessa kriisissä, jos mitään ei tehtäisi. Jokaisen keskustelun jälkeen
todettiin, että mistään ei olla valmiita leikkaamaan. Lopuksi yksiköt jaettiin
kukin omaan ryhmäänsä pohtimaan, mitä omalla vastuualueella on ehdottomasti
säilytettävää, mitä voitaisiin kehittää, mitä uutta voitaisiin luoda ja mistä
voidaan luopua. Muihin kohtiin vastauksia löytyi, mutta ei viimeiseen.
Tulosta alkoi syntyä vasta siinä vaiheessa, kun yksiköillä
oli mahdollisuus kommentoida muiden ryhmien toimintoja. Säästöideoita alkoi
löytyä.
Nykytilanteessa on jotakin samaa. Emme ole sisukas kansa
samassa veneessä. Kaikilla on oikeus soutaa omaan suuntaansa. Uskallan väittää,
että suurin osa ei edes tiedä mihin. Toisaalta vielä vastuuttomampaa on huutelu
ja hurskastelu ilman uusia ehdotuksia. Kansantaloutemme ongelmat eivät poistu
huutelulla mihinkään.
Kirkon tehtävä on puolustaa heikkoja. Siitä oli kyse myös
barrikadien papeilla. Oikeudenmukaista olisi se, että talkoisiin
osallistuisimme erityisesti me, työssäkäyvät, mutta tässäkin vedettiin karille.
Nyt odotellaan lakimuutoksia. Asian ydintä ei joka tapauksessa saa unohtaa. Ongelmamme
– varsinkin diakonia- ja sosiaalitoimistoissa – ovat entistä suurempia, ellei
jotakin tehdä pikaisesti. Huutelun jälkeen tarvitaan ideoita.
Mitä sitten kävi esimerkkitarinan organisaatiolle? Eniten
ehdotuksia saaneita toimintoja todella lakkautettiin ja uusia järjestelyitä
tehtiin. Mukavaa se ei ollut, mutta laiva saatiin lopulta porukalla käännettyä.
Leikkaus- ja uudistuslista on edelleen olemassa, mutta nyt sitä voidaan jo
toteuttaa harkiten ja ajan kanssa.
Mistä sinä olet valmis luopumaan yhteisen hyvän eteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti