1000 nuorta johtajaa

Sain osallistua tänä syksynä Kauppakamarin ja Nuorkauppakamarin järjestämään Tuhat nuorta johtajaa -kampanjaan (lisätietoa löydät täältä). Seinäjoen Ammattikorkeakoulun tradenomiopiskelija oli seuraamassa työpäivääni Seinäjoen Terveystalolla.


Tarkoituksenani oli pitää työpäivä mahdollisimman normaalina, jolloin opiskelija pääsisi tutustumaan ihan oikeaan johtajan työhön. Aluksi varasimme hieman aikaa tutustumiselle ja opiskelijan toiveiden läpikäynnille, ja tämän jälkeen alkoi normaali palaverirumba.


Itselleni päivästä jäi erityisesti kaksi asiaa mieleen:


Päivän päätteeksi opiskelija kertoi yllättyneensä siitä, miten paljon teimme asioita yhdessä muiden työntekijöiden kanssa. Hän oli olettanut, että tekisin huomattavasti enemmän asioita yksin. Päivä kului muiden kanssa asioita pohtiessa, välillä kasvotusten ja välillä Lync-palavereissa.


Havainto oli mielenkiintoinen. Itsekin havahduin siihen, että asia ei ole ollut aina näin. On ollut aikoja, jolloin olen pakertanut enemmän yksin, ja yrittäessäni kuroa tekemättömiä töitä kiinni iltaisin ja varhain aamulla, olen sortunut sähköpostipommitteluun saadakseni asioita edes hiukkasen eteenpäin. Tämä on kuitenkin johtanut sähköpostisinkoiluun talon sisällä. Tänä syksynä olen huomannut, miten paljon laadukkaampaa ja tehokkaampaa onkaan istua yhdessä edes pieneksi hetkeksi alas, ja käydä keskeneräiset yhteiset asiat kasvotusten läpi.


[Olimme muuten perheen kanssa lomamatkalla tämän 1000 nuorta johtajaa -päivän jälkeen. Lomalla ihmettelin, miksi sähköpostia tulee niin paljon normaalia viikkoa vähemmän. Lopulta ymmärsin (pitkän pohdinnan jälkeen), että saan katsoa peiliin. Tällä viikolla en vain ollut itse tuota sinkoilua käynnistämässä. (Jos lähetät aamulla kun heräät ensi töiksesi suman sähköpostia, voit nimittäin olla varma, että meidän talossa olet saanut niihin vastaukset siihen mennessä, kun olet ehtinyt työpaikalle.)]

Toinen erityisen ilahduttava asia oli keskustelu opiskelijan kanssa siitä, millainen johtajan persoonallisuuden tulisi olla. Uskokaa tai älkää, keskustelu ei lähtenyt edes minusta liikkeelle, joten olin aika innoissani. Kysyin häneltä, haluaisiko hän johtajaksi jossakin vaiheessa. Hän kommentoi, että ei vielä osaa sanoa, mutta hän myös kertoi pohtineensa paljon sitä, voiko hänenkaltaisensa vähemmän ulospäinsuuntautunut ihminen pärjätä johtajana tai toisaalta tullaanko hänenlaiselleen ikinä tarjoamaan johtajan tehtäviä.


Kysyin hänen pohdintansa jälkeen, "mitä sanot, olenko minä ulospäinsuuntautunut"? Hän pohti hetken ja kommentoi, että "no et kyllä ainakaan kovin paljon". Tämän jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun aiheesta. Tärkein viestini oli ehdottomasti se, että kaikilla on vahvuutensa. Myös introverteilla johtajina. On totta, että itsellänikin on haastetta ja paljon kehityttävää. Voisin olla spontaanimpi ja monella tapaa sosiaalisempi. Voisin olla karismaattisempi ja viihtyä pidempiä aikoja isossa ryhmässä. Voisin saada enemmän ideoita aikaan ryhmässä, enkä vain aina omassa yksinäisyydessäni vasta palavereiden jälkeen. Kyllä, se helpottaisi arkeani kovasti. Näitä piirteitä kuitenkin kehitän itsessäni edelleen - sillä eivät ne luonnostaan tule - ja teen sen mielelläni. Yhtään vähempiarvoisia eivät kuitenkaan ole herkkyys, tilannetaju, hyvät kuuntelutaidot tai syvällisemmät keskustelut ja pohdiskelut. Niilläkin on paikkansa, myös johtajan työssä. Pyysin siis tätä tulevaa johtajaa kääntämään olettamansa heikkoudet vahvuuksikseen.


Jos sinulla joskus on mahdollisuus osallistua 1000 nuorta johtajaa -kampanjaan opiskelijana tai johtajana, kannustan siihen ehdottomasti. Päivä oli antoisa!

Ah mikä auditointi!

Perheeseemme iski syysflunssa. Ajatus nukkua edes kunnon yöunet ennen tämän päiväistä auditointia jäi vain haaveeksi. Päivästä selvittiin kuitenkin niin hyvin, että pikkuflunssa ei tunnu enää missään. Kirjoittelenkin nyt endorfiini-burana -pöllyissä.


Meillä suoritettiin sertifiointiauditointi (ISO 9001: 2015). Osallistuin ensimmäistä kertaa ulkoiseen auditointiin, enkä takuulla ollut se, jota päivä olisi vähiten jännittänyt. Tsemppihokemamme viime viikkoina on ollut: "teemme parhaamme, ja katsotaan mihin se riittää." Olemme toistelleet tätä toisillemme (ja jokainen on tainnut samaan aikaan itsekseen miettiä, mitä kaikkea sittenkin voisi vielä fiksata entistä parempaan kuntoon). Laatutyötä ei tehdä auditointeja varten, mutta kyllähän sen tietää, että jokainen kunnianhimoinen ja yhtään täyspäinen pohjalainen haluaa, että oma tontti on kunnossa, kun sitä tullaan tarkastamaan.


Päivä oli positiivinen yllätys. En puhu lopputuloksesta - vaikka sekin oli (tietenkin) erinomainen - vaan käsittelyn positiivisesta ja rakentavasta otteesta ja siitä, että auditoija keskittyi myös positiivisen tunnustuksen antamiseen. Itselleni oli antoisaa havainnoida eri ammattiryhmien auditointeja. On mieletön tunne kuunnella sivusta, kun työntekijät kertovat työstään ja toimintatavoistaan, ja miten siitä paistoi läpi halu tehdä laadukasta asiakaslähtöistä työtä ja kehittyä sekä ylpeys omista tehtävistä ja osaamisesta.


Seuraavaksi on luvassa aikamoista itsekehua (johtuu edelleen pöllyistä) - joten niin halutessasi voit sivuuttaa seuraavat kappaleet ja siirtyä suoraan viimeiseen.


Olimme johtamisen auditointiosiossa mukana koko esimiesporukka. Meille se oli itsestään selvää, emme nähneet siinä mitään kummallista. Auditoija totesi jälkikäteen, että tämä harvinainen ratkaisu osoitti paljon: kaikki kantavat vastuuta ja esimiestyö ja johtaminen ovat yhteistä tekemistä. Ja taas havahduin: sellainenhan toimiva työyhteisö on, että voimme tukeutua toinen toisiimme, meillä on yhteinen, selkeä päämäärä ja kukin hoitaa siitä oman palasensa. Sen mitä osaa parhaiten.



Eikä johtajan ole tarkoitus osata jokaista organisaationsa prosessia ja sen vaihetta. (Tuskin tekään toivoisitte, että minä olisin organisaatiomme paras labranäytteiden ottaja, välinehuoltaja, anestesiahoitaja, leikkaava lääkäri... saati kaikkia näistä!) Käsitellessämme organisaatiomme riskejä, olin omalla vahvuusalueellani kommentoidessani yksikkömme strategisia, henkilöstö- ja talousriskejä, kun taas muut esimiehet olivat parhaita omien osaamisalueidensa prosessiriskien tunnistajia. Tätähän se on: kukin tietää paikkansa ja vahvuutensa. (Turha mennä sorkkimaan toisen tontille. Ja varsinkin turha kuvitella itsestänsä liikoja!)


Toinen itseäni ilahduttanut asia oli kiitos siitä, miten yhteinen strategiamme on jalkautettu yksikköömme, tiimeihimme ja jokaisen työntekijän arkeen. Strategiamme painopisteitä, visiotamme ja arvojamme pidetään arjessa esillä, ja ne ohjaavat oikeasti toimintaamme ja valintojamme. Tästäkin olen kyllä aika ylpeä.


Se, että työyhteisö koostuu mahtavista ja erilaisista persoonista: kehittäjätyypeistä, rakentavista kyseenalaistajista, innostujista ja innostajista, eteenpäin menijöistä, positiivisista ja sitoutuneista tekijöistä, ei ole itsestäänselvyys. Ei myöskään se, että yhteistyö toimii niin hienosti siitä huolimatta, että kahden organisaation yhdistämisestä on vasta vuosi. En ole tätä itsestäänselvyytenä pitänytkään, mutta oli valtavan hienoa kuulla ulkopuoliselta arvioitsijalta se, miten työyhteisön asenne, henki ja yhteinen tavoite välittyvät myös ulkopuoliselle.


Ja kun olin lähdössä työpaikalta kotiin, ja työntekijä kertoi spontaanisti ovensuussa, miten on ollut niin ihanaa palata lomalta töihin, ihanien työtehtävien ja työkavereiden pariin! Ihan parasta palautetta! Mitä muuta esimies voisi muka pyytää? Ei mitään.

Täällä taas!

Vuosi on vierähtänyt viimeisimmästä kirjoituksestani. Aika on kulunut hurjan nopeasti, ja minulla on paljon juttuja kerrottavanani.

Vuosi on ollut täysi. Samaan aikaan raskas ja kevyt. Tärkeä monella tapaa. Käänteentekevä.

Tänään halusin taas kirjoittaa. En siksi, että olisin siinä niin hyvä. En siksi, että luulisin, että minulla olisi jotakin erityistä annettavaa, vaan siksi, että minä haluan. On ihanaa haluta, ja on ihanaa tehdä mitä haluaa. Tiedätkö... olisi tylsää kirjoittaa siksi, että minulta odotettaisiin jotakin. Siksi lupaan senkin, että kirjoitan tästä lähtien vain silloin, kun siltä todella tuntuu ja siihen on aikaa. Jatkossa tiedätte, että silloin kun minusta ei kuulu, täällä päässä menee taas hiukkasen liian lujaa. Ja sekin on sallittua!

Isälläni on tapana keskustelussa kuin keskustelussa kaivaa paperia ja kynä esiin ja piirtää selostamansa asia ruutuvihkoon. En ole ikinä tajunnut tuota - hänen piirroksensa harvoin avaavat asiaa minulle yhtään sen enempää. (Oikeastaan päin vastoin!) On sitten kyseessä ilmastointikoneen tekniikka, auton jarrupalat tai lyhin reitti pisteestä a pisteeseen b (mikä muuten on hänen pakkomielteensä!), ruutupaperi on täynnä samanlaisia kuulakärkikynän vetoja, silkkaa sekamelskaa. Se on hänen tapansa hahmottaa.

Noloa myöntää, harrastan itsekin vähän samaa. Minun on piirrettävä ja kirjoitettava, jos aion saada ajatuksistani kunnon kiksit. Syy-seuraussuhteet, organisaatiokaaviot, prosessikaaviot... näitä riittää. Missään ei ole muuten mitään järkeä. Ne ovat vain irrallisia sinkoilevia ajatuksia, joista on turha yrittää kiinni. Voi sitä voittajan tunnetta, kun kaikki on paperilla ja löydän ajatusteni väliset kytkökset. Silloin saatan todeta itselleni: olitpa sinä fiksu!

Takanani on reilu vuosi uudessa työssä, mutta olen edelleen kuin Liisa ihmemaassa. Kohtaan kaikkea uutta ja jännää päivittäin. En kuitenkaan koe valtavaa riittämättömyyden tunnetta, vaikka kaikkea en osaakaan ja ymmärräkään. (Mitenkähän monta uutta termiäkin olen vuoden aikana oppinut? Ensimmäisiä olivat muistaakseni pritsi, nasofiberoskooppi ja endoskopia. Viimeisin oli tällä viikolla: bronkodilataatio! Ei kuulkaa ihan peruskauraa kauppatieteilijälle!) Työyhteisön salliva ja kannustava ilmapiiri ovat isoja iloja myös esimiehelle.

Tämän vuoden aikana työni helmiä ovat olleet päivät, jotka olen saanut viettää organisaationi eri tiimeissä. Näistä undercover-hommista on sen verran paljon kerrottavaa, että jätän sen ensi kertaan.

Undercover-hommia sairaanhoitajatiimissä.