Eräs ilta kotiin tullessani istahdin keittiön pöydän ääreen analysoimaan minua ympäröivää kaaosta. Se ei ollut syntynyt minun töissä ollessani, ja taisin olla itse pääsyyllinen siihen sekamelskaan ja keskeneräisyyteen ympärilläni. Lasten piirustukset, hedelmät, rikki menneet askartelut, jotka olin luvannut korjata, rasvapurkit, pyhäinpäivänä viemättä jääneet hautakynttilät ja lukemattomat lehdet suloisesti sekaisin muistuttivat minua siitä, mikä kaikki oli jäänyt kesken. Itsesäälin ja sättimisen keskellä ymmärsin, että kyse on omista odotuksistani ja omasta rimastani, jonka tässä elämäntilanteessa olin asettanut liian korkealle. Juttelin asiasta työkavereideni kanssa ja näytinpä todistusaineistoakin kuvan muodossa. Kuulemma näytti siltä, että meillä on elämää! Ja sitähän meillä todella on.
Sama pätee ainakin omalla kohdallani myös työelämään. On vain opittava ja hyväksyttävä, että tietyt asiat eivät tule koskaan valmiiksi. Meidän perheessä pyykinpesu on jatkuvaa, ja on ihan turha odottaa, että näkisin joskus pyykkikorin pohjan. Samoin töissä on vain hyväksyttävä, että sähköposteja ei saa koskaan kokonaan tyhjättyä. Tuskin kukaan voi todeta työpaikan ovea sulkiessaan, että tulipa kaikki työt tehtyä ja asiat valmiiksi!
Uuden oppimista, tavoitteita, muutoksia ja vauhtia meillä on varmasti kaikilla töissämme. Kukaan ei kuitenkaan odota meiltä yli-ihmisinä oloa. Välillä on tiukempaa ja välillä taas seesteisempää. Tärkeää on, että tekee parhaansa ja riittää itselleen.
Elämässä sattuu ja tapahtuu. Onneksi rima on siirrettävissä. Jos elämä kaataa kerralla täyslaidallisen, on itsensä armahtamiselle todella tarvetta! Pitää muistaa, että nurkkia voi puunata sitten, kun voimia siihen taas on. Villasukat tai lenkkarit jalkaan taitaa olla helpoin tapa antaa armoa itselleen.
Esimiehenä toivon, että voisin välittää vaatimusteni ja odotusteni keskellä myös sitä viestiä, että sinä riität. Sinä osaat. Sinä opit. Sinä teet riittävästi. Jokainen askel olemme lähempänä yhteistä tavoitetta - vaikka matka olisi vielä pahastikin kesken.
