Introvertit ulkomailla

Sanotaan, että ihminen voi joissakin tilanteissa käyttäytyä täysin persoonalleen vastakkaisella tavalla. Tiedetään, että esimerkiksi kova stressi tai vaikkapa alkoholin käyttö saa ihmisestä esiin puolia, jotka saattavat yllättää. Varmasti jokainen meistä on ollut joskus tilanteessa, jossa on itsekin ihmetellyt omaa omituista käytöstään.

Tämä tuli mieleeni, kun tein viikko sitten matkan neljän tyttäreni kanssa Lontooseen. Ekstrovertti mieheni jäi kotiin, ja pääsi viimein ihan vapaasti viettämään aikaa kavereidensa, tuttujensa, puolituttujensa ja uusien tuttujensa kanssa. Hän taisi odottaa matkaamme vielä enemmän kuin minä. Itse osasin varautua jo etukäteen siihen, että tällä matkalla joudun olemaan aikaisempaa aktiivisempi ja sosiaalisempi matkustaja (yleensä mieheni hoitaa tämän) enkä vain surffailemaan oman pääni sisällä.

Reissumme alkoi junamatkalla Helsinkiin. Seurueemme tuntui herättävän kovasti huomiota. Tottahan se aikamoista säätöä onkin, kun matkassa on myös 3-vuotias ja puolivuotias. Mielestäni selvisimme ihan hienosti, mutta junassa se jo alkoi: yksi jos toinenkin halusi auttaa meitä laukkujen kanssa, vaunujen kanssa, vauvan kanssa… Itse yritin samalla vauhdilla keksiä kaikille tekemistä, että hommaa olisi kaikille tasapuolisesti ja kukaan ei suuttuisi. Yhden tädin kanssa jouduin käymään vääntöä siitä, kuka vierastavaa vauvaa pitelee: minä vai hän. Olin muuten kuulemma ihan superäiti, kun olin lähtenyt neljän lapsen kanssa junalla! Ajattelin mielessäni, että tietäisittekin, että tämä on vasta alkua!

Tuossa junanvaunussa jo vähän epäilin, oliko tapahtunut introverttien taivaaseen ylöstempaaminen ja vain minä ja tyttäreni olimme jääneet jäljelle. Mitä niille kaikille sisäänpäinkääntyneille suomalaisille oli tapahtunut? Rouvat kävivät ihan iholle. Tottahan olin tyytyväinen, että sain jokaisen lapsen ja laukun ulos ennen kuin juna jatkoi matkaansa, mutta kovasti olin ihmeissäni. Onko vauvalla sama vaikutus kuin koirilla: että aina riittää juteltavaa ja kyseltävää. ”Onko hampaita, nukkuuko yöt, syökö rintaa, osaako ryömiä ja voi kuinka se ihanasti osaa hymyillä eikä minuakaan vierasta ollenkaan. Ei minua ole kukaan koskaan vierastanut. Lapsi aistii, kuka osaa olla lasten kanssa ja kuka ei….” Naamani oli junamatkan jälkeen maitohapoilla. Kun en saanut suustani niin nopeasti vastauksia, päätin vain hymyillä, hymyillä ja nyökkiä ja hymyillä. Ja tietenkin kiittää siitä kaikesta avusta.

Lentokoneessa sain kuulla erään rouvan loputonta kertomusta siitä, millainen hänen aikuinen tyttärensä, vierustoverini, oli vauvana. Miten häntä oli nukutettu kodinhoitohuoneessa ulko-ovi auki, millaisia vaunulenkkejä oli tehty ja millä tavoin häntä oli pitänyt leikittää ja kantaa. Jo reilun tunnin matkanteon jälkeen olisin tarvinnut sitä introverttien kovasti kaipaamaa ”vetäytymiskoloa”, mutta lentokoneessa tuohon koloon on lähes mahdotonta mennä aivojaan lataamaan. Jos sinne yleensäkään pääsee myyntikärryjen ohi, ei palautumista auta yhtään tieto oven takana pinnaavista jonottajista.

Keskusteluun otti osaa myös vierustoverini: se aikuinen nainen, jota oli kärrätty vauvana pitkin Lutakon rantaa. Me molemmat osasimme käytössäännöt ja olimme korrekteja. Juttelimme mekin, kun kerran vierekkäin istuttiin. Mielessäni kuitenkin käväisi, että mitä jos hänkin on introvertti ja samalla tavoin vihaa kaiken näköistä small talkia ja turhaa jutustelua vieraiden ihmisten kanssa? Ja siinä molemmat leikimme fiksuja ihmisiä ja käyttäydymme hienosti. Ajattelin, että voisin lanseerata pinssin: ”olen introvertti ja vihaan small talkia”. Tai ainakin voisin kehitellä jonkin salaisen tunnuksen introverteille, jolloin emme turhaan rasita ainakaan toisiamme, mutta emme vaikuta töykeiltäkään. Ehkä siinä voisi olla aivojen kuva.

Lontoon päässä jonotimme passien tarkastukseen, ja suomalaiset tulivat entistä enemmän iholle. Tuntui kuin maailma olisi yhtäkkiä ekstroversion epidemian kourissa ja vain minä olisin säästynyt tartunnalta (Luoja, varjele minua siltä!). Olin ratketa, kun esikoiseni tokaisi, että ”mikä näillä kaikilla suomalaisilla oikein on?” ja 11-vuotiaani jatkoi: ”Niinpä, mietin samaa! Aivan kuin kaikista suomalaisista tulisi yhtäkkiä ekstrovertteja ulkomailla!” Hyvin aiheeseen sisäänajetut introvertit vanhimmat tyttäreni tekivät viiltävää analyysiä. Olemme jo aiemmin kehittäneet yhteisen tavan: ekstroverttivaihteen. Se tarkoittaa sitä, että jos olemme matkalla johonkin tilaisuuteen, jossa on paljon uusia ihmisiä, leikimme ekstroverttejä. Aloitamme sen jo autossa. (Uskon että aika moni introvertti tekee tätä samaa vähintäänkin tiedostamattaan.) Päätimme siis lentokentälläkin laittaa ekstroverttivaihteet päälle. Hymyilimme ja keksimme taas tekemistä kaikille halukkaille avustajille – laukkua sinne ja laukkua tänne ja yksi ipana tuonne ja vaunut kasaan – toki voin näyttää miten ne toimivat – tossut jalkaan ja nenääkin pitäisi niistää. Vastailtiin kysymyksiin ja yritettiin olla kiinnostuneita toistenkin matkan teosta. Pian aivot olivat kuitenkin ylikuormitustilassa. Ruotsalaismiehelle, joka yritti aloittaa keskustelua tyyliin ”Travelling with four girls. How cool is that!” sain tokaistua suomalaiseen tyyliin enää ”yes, yes”.

Tyttäreni kysymys oli mielestäni ihan aiheellinen. Mikä meihin menee, kun me suomalaiset introvertitkin saamme ekstroversiopuuskia ulkomailla? Täytyy sanoa, että monesti syynä taitaa olla lentokoneen tarjoilut, mutta ei aina. Tekeekö matkanteko meistä vapautuneempia, rennompia ja onnellisempia ja haluamme irrotella ja puhua muille ihmisille? Vai haluammeko sopeutua joukkoon, jonka oletamme muualla olevan ulospäinsuuntautuneempaa? Tai tunnemmeko ulkomailla, vieraassa maassa, vain niin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden suomalaisten kanssa, että aiemmin vieras onkin nyt tuttu, joka puhuu samaa kieltä? Tai onko niin, että lentokentillä on suhteessa enemmän ekstroverttejä kuin maailmassa muutoin – sillä introvertit viihtyvät paremmin kotona? Oma villi veikkaukseni on, että jokin (matkafiilis?) meissä introverteissäkin saa aikaan ulospäinsuuntautuneen asenteen näissä erityistilanteissa. Olemme yhtäkkiä villejä ja vapaita. Päätämme hetkeksi haastaa oman sisäisen maailmamme ja antaa ulkoisellekin maailmalle mahdollisuuden – kunnes olemme ihan poikki.

Eilen kävin kaupassa vauvan kanssa. Tätä ennen olin etsinyt aamupäivän ajan isänpäivälahjaa kahden pienimmän kanssa ja katsastanut auton vauvan kera, ja nyt piti käydä vielä ruokakaupassa puolessa tunnissa ennen kokousta, johon olin osallistumassa vauva tietenkin mukana. Kärryt täyttyivät vauhdilla – olihan tulossa isänpäivä ja esikoiseni synttärijuhlat. Vauva, joka ei osaa vielä istua itse, oli laitettava ostoskärryihin istumaan. Haasteita alkoi ilmaantua kassalla pakkausvaiheessa. Yritin täyttää kolme kauppapussia tavaroilla yhdellä kädellä. Toisella piti pitää kiinni vauvasta, ettei neidillä olisi isänpäivänä mustaa silmää. Ihmiset toljottivat ympärillä. Sisälläni alkoi kiehua. Sisäisesti jo karjuin ”ei tartte auttaa” ja niin edelleen. (Tietenkin olisin itse voinut kääntää ekstroverttivaihteeni päälle ja pyytää ystävällisesti; anteeksi, voisitteko auttaa? Mutta ei, arkena ja omalla kylällä kukin pitäytyköön omassa arkipersoonassaan!)

Viimein yksi ihminen astui meitä kohti, todeten arasti: ”Sulla tippui noi tavarat tonne kärryn alle.” Ja sitten toinen: ”Mahtaa olla hankalaa noin yhdellä kädellä.”

Tuolloin olisin niin kovasti toivonut olevani Lontoossa lentokentällä – tai edes Helsingin junassa.