Johtamisen paradoksit

Osallistuin pari viikkoa sitten haastatteluun, jossa kerättiin materiaalia julkaistavaan johtamisen ja esimiestyön opetusjulkaisuun. Yksi haastattelun teemoista oli ’johtamisen paradoksit’. Aihe jäi vaivaamaan mieltäni vielä tilaisuuden jälkeen, ja ajattelinkin tällä kertaa avata tätä samaista teemaa kirjoituksessani.

Johtamisen paradoksit tarkoittavat ristiriitoja tai ratkaisemattomia ongelmia, joita johtaja työssään kohtaa. Kyseessä voivat olla organisaation työntekijöiden tai sidosryhmien ristiriitaiset odotukset tai jokin muu vallitsevan tilanteen muodostama ristiriitaisuus. Esimerkkejä paradokseista työelämässä ovat muutos vs. pysyvyys, lyhyt vs. pitkä tähtäin tai vaikkapa ”rajat vs. rakkaus”, josta pari viikkoa sitten blogissani kirjoitin. Puhumme siis eräänlaisista ääripäistä.

Haastattelussa taisin todeta, että sitähän se on päivittäin johtamistyössä; paradokseja. Johtajan taitoja mitataan sillä, miten hän näistä ratkaisemattomista kysymyksistä selviää ja miten hän niitä sietää.

Johtamisen mallit on luotu tilanteiden ja asioiden ymmärtämistä ja jäsentämistä varten, eikä ole olemassa sellaista ihmeorganisaatiota, jota voisi johtaa aina saman mallin mukaisesti.  Johtajan onkin pystyttävä sopeuttamaan toimintaansa vallitsevan tilanteen mukaan. Yleensä se tarkoittaa sitä, että pomon on hyväksyttävä paradoksi, jonka keskellä työskentelee ja löydettävä tapansa toimia jostakin ääripäiden väliltä.

Meillä on tapana hehkuttaa tietynlaista johtamistyyliä tai trendikästä johtamismallia, joka sillä hetkellä tuntuu ratkaisevan kaikki työelämän ongelmat. Mielellämme tyrmäämme samalla kaikki aikaisemmat. Tällä hetkellä yleisesti ajatellaan, että johtamisen tulee olla valmentavaa esimerkillä johtamista, mahdollistamista ja rinnalla kulkemista. Itsekin olen tämän johtamistyylin kannattaja – optimaalitilanteessa. Työelämä pitää kuitenkin sisällään myös yllätyksiä, äkillisiä muutospaineita ja kriisejä. Tällöin malli ei välttämättä toimikaan. Kärjistetty esimerkki kriisitilanteesta on sota ja puolustuksen johtaminen. Siinä vaiheessa, kun taistelijat ovat asemissaan ja todetaan, että vihollinen onkin päässyt sivusta yllättämään, on ryhmänjohtajan annettava nopeat ja täsmälliset käskyt siitä, miten toimitaan. Tavoitteena on ihmishenkien ja asemien säilyttäminen. Tuollaisessa tilanteessa kukaan ei edes oleta, että keskustellaan ja mietitään yhdessä vaihtoehtoja. Tuleen ei voi jäädä makaamaan. Myös työelämässä on tilanteita, joissa johtajalta vaaditaan edestä johtamista. Tässäkin on siis yksi johtamisen paradoksi: johtajan on pystyttävä sekä valmentavaan rinnalla kulkemiseen että tarpeen tullen edestä johtamiseen.  

Siis myös johtajaan kohdistuvat odotukset ovat usein paradoksaalisia. Samaan aikaan kun peräänkuulutetaan sitä, että johtajan on oltava nopea päätöksissään, tulisi johtajan käyttää aikaa ja harkintaa ennen päätöksen tekoaan. Ja samalla kun johtajan tulee olla vakuuttava, itsenäinen ja jämäkkä, toivotaan että hän on myös herkkä, kuunteleva ja osallistava.

Paradoksien keskellä johtaminen on parhaimmillaan ristiriitojen sietämistä, itseensä luottamista ja sitä, että kykenee löytämään kulloisessakin tilanteessa parhaimman tavan toimia johtamismalleista piittaamatta. Yleensä paradoksiajattelussa kehotetaan etsimään sopiva keskitie ääripäiden väliltä. Joskus kuitenkin voi olla paikallaan valita myös ääripää.

Lopuksi romutan aiemmin kirjoittamani esittämällä kysymyksen siitä, ovatko ääripäät oikeasti ääripäitä tai toistensa vastakohtia? Ne saattavat aluksi tuntua siltä, mutta usein luovuutta käyttämällä voimmekin todeta, että ei tarvitsekaan valita joko tai vaan sekä että. On mahdollista, että pomo on sekä jämäkkä että herkkä ja sotatilanteessakin sopivaa strategiaa on saatettu hioa porukalla pitkään yhdessä taistelijoiden kesken.

Täydellistä pomoa ei ole, niin kuin ei ole täydellistä organisaatiota tai työntekijääkään. Paradoksien keskellä itsensä voi kuitenkin tuntea riittämättömäksi. Luin ilolla viime Talouselämä-lehteä (33/2015), jossa yritysjohtaja ja startup-sijoittaja Mårten Mickos kehottaa johtajia antamaan itsellensä illalla anteeksi omat epäonnistumisensa ja hyväksymään itsensä. Silloin uni maittaa paremmin ja seuraava työpäiväkin on tehokkaampi. Tämä ajatus sopii meille kaikille paradoksien keskellä eläville – olimme sitten pomoja tai emme.