maanantai 5. syyskuuta 2016

Tajunnanvirtaa asenteesta ja lopussa muutama fiksu ajatus


Omassa organisaatiossani eletään suurten muutosten keskellä. Alkukesästä pahimmat kilpailijat löivät hynttyynsä yhteen, ja yhteiseloa on harjoiteltu nyt reilut kolme kuukautta. Toisen yrityksen väki koki muuton uusiin tiloihin, ja toisen yrityksen henkilöstö on päässyt opettelemaan joukon uusia toimintatapoja, prosesseja ja palveluita. Ja kaikki ovat saaneet uusia työkavereita. Itse tartuin ruoriin vain kuukausi ennen virallista integraatiota. 

Jotakin samansuuntaista aiemminkin kokeneena varauduin pahimpaan. Ajattelin tietäväni, mihin ryhdyn ja päätin siitä huolimatta ottaa riskin. Helpolla en pääsisi. 


Olen yllättynyt ja varovaisen hyvilläni. Ensimmäiset viikot odotin jännityksellä sitä, milloin homma leviää käsiin, mutta sitä ei ole tapahtunut. Totta kai on jouduttu ottamaan välillä yhteen siitä, kumman tapa on parempi ja kaipailtu entiseen. On tuskailtu uusien järjestelmien kanssa ja sen kanssa, että kaikki ei vielä toimi. Suuret muutokset, kiire ja uuden opettelu vaativat kaikilta veronsa. Ja silti: porukka on ihan täysillä mukana.  

Mistä se sitten johtuu?  

Vaikka monia asioita olisi voitu tehdä paremminkin, integraatio oli hyvin suunniteltu ja läpiviety. Integraation vetämiseen oli resursoitu henkilöstöä oman organisaation ulkopuolelta. Tätäkin tuhannesti merkittävämpi syy on ollut henkilöstön asenne. En tiedä, miten molemmista yrityksistä tulee tuollainen määrä ihmisiä, jotka ovat positiivisia, innokkaita, eteenpäin meneviä ja hauskoja. Ihmisiä, jotka voivat valittaakin, mutta jotka kertovat heti seuraavassa lauseessaan ideansa siitä, miten asioita voitaisiin kehittää. Ihmiset ottavat vastuuta omasta työstään, hyvinvoinnistaan ja myös työyhteisön hyvinvoinnista. 

Rehellisyyden nimissä olen valmistautunut tulevaan kriisiin edelleen. (Pessimisti ei pety.) Aikaa on kulunut vasta vähän. Yhteisen organisaatiokulttuurin luominen ottaa aikansa ja todennäköisesti vanhaan haikaillaan aina silloin tällöin vielä vuosien ajan. Mutta se kaikki on ok. Pikkukriisitkin ovat ihan paikallaan, jos asenne säilyy tällä tasolla.  

Itse olen siitä onnekas, että astuin kuvioon mukaan vasta aivan integraation kynnyksellä. Tästä syystä minulla on hyvin hatara kuva siitä, kuka mistäkin firmasta on alkujaan lähtöisin. Minulle kaikki ovat yhden ja saman organisaation henkilöstöä eikä itselläni ole muistoja entisestä. 

Tammikuisessa kirjoituksessani annoin itselleni uuden vuoden lupauksia. Nyt kahdeksan kuukauden jälkeen luen tekstiä tyytyväisenä tähänastiseen. Olen oikeastaan törkeän tyytyväinen. Olen myös todistanut viime aikoina sitä, miten introversion taso voi tosiaankin olla osin riippuvainen tilanteesta ja ympäristöstä. Enää en ihmettele joidenkin (ekstravertteina pitämieni ihmisten) kommentteja siitä, miten saavat ihmisistä energiaa. Nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Se on myös introverteille mahdollista, jos vain ovat oikeat ihmiset ympärillä. 

Hankin pari uutta suosikkikirjailijani Paulo Coelhon kirjaa jokin aika sitten: Uskottomuus ja Maktub. Ensin mainittu oli ihan kökkö (en suosittele). Maktub oli ajatuksia herättävä (suosittelen). Tässä loppuun ote kirjasta, joka kuvaa tätä elämäni hetkeä hyvin:


Oppimestari sanoo: Jos kuljet unelmiesi tietä, pysy sillä horjumatta. Älä jätä takaporttia selittelemällä, että ”tämä ei vielä ole oikein sitä mitä halusin”. Noihin sanoihin kätkeytyy tappion siemen.

Ota tie omaksesi. Siitäkin huolimatta, että kuljet horjuvin askelin ja että tiedät voivasi suoriutua nykyistä paremmin. Jos hyväksyt sen mihin pystyt tänään, voit aivan varmasti tehdä kaiken huomenna taitavammin. Mutta jos kiellät omat rajoituksesi, et pääse niistä eroon koskaan. 

Kulje tietäsi rohkeasti äläkä pelkää toisten arvostelua. Äläkä varsinkaan arvostele itse itseäsi niin että lamaannut. 

Jumala on kanssasi unettomina öinä ja pyyhkii pettelemäsi kyyneleet rakkaudellaan. Jumala on rohkeiden Jumala.  

Asennetta ja rohkeutta loppuvuoteen – sinulle ja minulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti