Omassa organisaatiossani eletään
suurten muutosten keskellä. Alkukesästä pahimmat kilpailijat löivät hynttyynsä
yhteen, ja yhteiseloa on harjoiteltu nyt reilut kolme kuukautta. Toisen
yrityksen väki koki muuton uusiin tiloihin, ja toisen yrityksen henkilöstö on
päässyt opettelemaan joukon uusia toimintatapoja, prosesseja ja palveluita. Ja
kaikki ovat saaneet uusia työkavereita. Itse tartuin ruoriin vain kuukausi
ennen virallista integraatiota.
Jotakin samansuuntaista
aiemminkin kokeneena varauduin pahimpaan. Ajattelin tietäväni, mihin ryhdyn ja
päätin siitä huolimatta ottaa riskin. Helpolla en pääsisi.
Olen yllättynyt ja varovaisen
hyvilläni. Ensimmäiset viikot odotin jännityksellä sitä, milloin homma leviää
käsiin, mutta sitä ei ole tapahtunut. Totta kai on jouduttu ottamaan välillä
yhteen siitä, kumman tapa on parempi ja kaipailtu entiseen. On tuskailtu uusien
järjestelmien kanssa ja sen kanssa, että kaikki ei vielä toimi. Suuret
muutokset, kiire ja uuden opettelu vaativat kaikilta veronsa. Ja silti: porukka
on ihan täysillä mukana.
Mistä se sitten johtuu?
Vaikka monia asioita olisi voitu
tehdä paremminkin, integraatio oli hyvin suunniteltu ja läpiviety. Integraation
vetämiseen oli resursoitu henkilöstöä oman organisaation ulkopuolelta. Tätäkin
tuhannesti merkittävämpi syy on ollut henkilöstön asenne. En tiedä, miten
molemmista yrityksistä tulee tuollainen määrä ihmisiä, jotka ovat positiivisia,
innokkaita, eteenpäin meneviä ja hauskoja. Ihmisiä, jotka voivat valittaakin,
mutta jotka kertovat heti seuraavassa lauseessaan ideansa siitä, miten asioita
voitaisiin kehittää. Ihmiset ottavat vastuuta omasta työstään, hyvinvoinnistaan
ja myös työyhteisön hyvinvoinnista.
Rehellisyyden nimissä olen
valmistautunut tulevaan kriisiin edelleen. (Pessimisti ei pety.) Aikaa on
kulunut vasta vähän. Yhteisen organisaatiokulttuurin luominen ottaa aikansa ja
todennäköisesti vanhaan haikaillaan aina silloin tällöin vielä vuosien ajan.
Mutta se kaikki on ok. Pikkukriisitkin ovat ihan paikallaan, jos asenne säilyy
tällä tasolla.
Itse olen siitä onnekas, että
astuin kuvioon mukaan vasta aivan integraation kynnyksellä. Tästä syystä
minulla on hyvin hatara kuva siitä, kuka mistäkin firmasta on alkujaan
lähtöisin. Minulle kaikki ovat yhden ja saman organisaation henkilöstöä eikä
itselläni ole muistoja entisestä.
Tammikuisessa kirjoituksessani
annoin itselleni uuden vuoden lupauksia. Nyt kahdeksan kuukauden jälkeen luen tekstiä
tyytyväisenä tähänastiseen. Olen oikeastaan törkeän tyytyväinen. Olen myös todistanut
viime aikoina sitä, miten introversion taso voi tosiaankin olla osin
riippuvainen tilanteesta ja ympäristöstä. Enää en ihmettele joidenkin
(ekstravertteina pitämieni ihmisten) kommentteja siitä, miten saavat ihmisistä
energiaa. Nyt ymmärrän mitä se tarkoittaa. Se on myös introverteille
mahdollista, jos vain ovat oikeat ihmiset ympärillä.
Hankin pari uutta
suosikkikirjailijani Paulo Coelhon kirjaa jokin aika sitten: Uskottomuus ja
Maktub. Ensin mainittu oli ihan kökkö (en suosittele). Maktub oli ajatuksia
herättävä (suosittelen). Tässä loppuun ote kirjasta, joka kuvaa tätä elämäni hetkeä
hyvin:
Oppimestari sanoo: Jos kuljet unelmiesi
tietä, pysy sillä horjumatta. Älä jätä takaporttia selittelemällä, että ”tämä
ei vielä ole oikein sitä mitä halusin”. Noihin sanoihin kätkeytyy tappion
siemen.
Ota tie omaksesi. Siitäkin huolimatta,
että kuljet horjuvin askelin ja että tiedät voivasi suoriutua nykyistä
paremmin. Jos hyväksyt sen mihin pystyt tänään, voit aivan varmasti tehdä
kaiken huomenna taitavammin. Mutta jos kiellät omat rajoituksesi, et pääse
niistä eroon koskaan.
Kulje tietäsi rohkeasti äläkä pelkää
toisten arvostelua. Äläkä varsinkaan arvostele itse itseäsi niin että
lamaannut.
Jumala on kanssasi unettomina öinä ja
pyyhkii pettelemäsi kyyneleet rakkaudellaan. Jumala on rohkeiden Jumala.
Asennetta ja rohkeutta loppuvuoteen – sinulle ja minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti